Ennen Anton Montin teosta Punaiset Prikaatit. Italian väkivallan vuodet 1970-1988 (Into Kustannus 2015) ei italialaisesta terroristijärjestö Punaisista Prikaateista ollut päässyt lukemaan suomeksi.
Anton Monti (s. 1964) asui elämänsä ensimmäiset viisi vuotta Helsingissä ja muutti Roomaan vuosiksi 1969-1988. Siitä pitäen suomalaisen äidin ja italialaisen isän jälkeläinen on asunut Suomessa. Italia on hänen ykköskielensä, mutta suomi on vahva kakkonen. Kirjan ajanjakso sattuu yksiin Montin Italian-vuosien kanssa, eikä tietenkään vahingossa.
”Punaiset Prikaatit ja ’lyijyn vuodet’ vaikuttivat yhtä lailla minuun kuin koko sukupolvenikin elämään.”
Monti sanoo kirjan syntyneen ”helposti”, koska siinä on dramaattinen tarina, jolla on selkeä alku ja selkeä loppu. Hän toteaa myös, että koska väkivallan loppua ei näy, ja viime aikoina jopa Suomi on saanut siitä osansa, kirjan ilmestyminen suomeksi on nyt aikansa katsonut.
Punaisten Prikaatien esihistoriaa kirjoitettiin jo silloin, kun pettyneet partisaanit joutuivat maailmansodan päätyttyä toteamaan, että eihän mikään muuttunutkaan. Vielä 50-luvulla he surmasivat fasistijohtajia, jotka partisaanien toiveista huolimatta pitivät edelleen valtaa mm. suurissa pohjoisen tehtaissa.
Punaiset Prikaatit toteutti nimenomaan tehdastyöläisten kumousta. Aluksi poltettiin autoja, sitten siepattiin ihmisiä ja lopulta tehtiin murhia. 70-luvun alussa ensimmäisen öljykriisin aikaan vyötä kiristettiin ja palkkoja alennettiin, ja Punaiset Prikaatit kävi yhä aggressiivisemmaksi. Samanaikainen Chilen vallankaappaus lisäsi jännitystä myös Italiassa. Vähitellen Prikaatien ohjelmaksi muotoutui tehtaiden sota valtiota vastaan, jolloin myös murhat alkoivat yleistyä. Vuonna 1978 toteutettiin niistä näyttävin, kun pääministeri Aldo Moro kidnapattiin ja lopulta surmattiin.
Kun Baader-Meinhof -ryhmä eli myöhemmin Punainen armeijakunta RAF surmasi jokseenkin samanpituisen toimintansa aikana 34 henkeä, Punaiset Prikaatit tappoi 491 ihmistä ja haavoitti kahtatuhatta. Aseellisia iskuja tehtiin liki 15 000.
Monti sanookin, että tuolloin aamurutiineihin kuului katsoa lehdestä ensimmäiseksi, keitä sinä päivänä oli ammuttu. Tilanne oli jopa rajumpi kuin Pohjois-Irlannissa vuosina 1978-1982, jolloin tasavaltalaisarmeija IRAn pommi-iskut olivat pahimmillaan. Italian pelon ilmapiiri heijastui mm. maan runsaina poliisielokuvina, ja näkeepä Monti yhteyden myös spagettiwesterneihin.
Punaisten Prikaatien synnyssä ei ollut kyse romanttisesta vallankumouksesta eikä opiskelijoiden liikehdinnästä, vaan tehdastyöläisten arjesta nousseista poliittisista motiiveista. Punaisissa Prikaateissa tuntui kyllä mm. Che Guevara -myytti, mutta selvästi merkittävin ponnin oli maan sisäinen muuttoliike. Etelä-Italiasta lähti pohjoisen tehtaisiin kolmisen miljoonaa haalarimiestä yksinkertaisiin kokoonpanotöihin. Massatyöttömyys eskaloitui massasiirtolaisuudeksi ja tuplasi esimerkiksi Milanon asukasluvun, seurauksena gettoja, syrjäytyneitä ja räjähdysherkkiä tilanteita.
Yhtenä selittäjänä Italian radikaalin vasemmiston organisoitumisiin – muitakin näet oli kuin Punaiset Prikaatit – Monti toteaa Etelä-Euroopan ja Välimeren alueen diktatuurimallit Portugalissa, Espanjassa, Kreikassa ja Turkissa. Jännitteisessä ilmapiirissä myös Italiassa harkittiin järjestyksen palauttamista sotilaallisella väliintulolla.
Monti tekee selkoa Punaisten Prikaatien tavasta organisoitua toisistaan riippumattomiksi prikaateiksi ja kolonniksi niin, että jos jokin solu paljastui, toinen ei jäänyt kiinni. Varoja toimintaan saatiin erityisesti lunnasrahoina. Rahaa myös tarvittiin: Organisaatiolla oli 600 tukikohtaa tavallisissa asunnoissa, ja Montin sanoin se oli kuin olisi pyörittänyt kiinteistötoimistoa.
Kymmenien tuhansien työntekijöitten autotehtaisiin pesiytyneet terroristit saivat Punaisilta Prikaateilta palkkaa ja kulukorvauksia. Hullunkurisinta oli, että jäsenet eivät olleet tässäkään järjestössä tyytyväisiä vaan myös lakkoilivat!
Pikku hiljaa ajat muuttuivat ja Punaiset Prikaatit kävi tarpeettomaksi. Viimeisinä vuosinaan se teki murhan vuodessa vanhasta muistista ikään kuin viestinä, että järjestö on edelleen olemassa. Neuvostoliitto romahti, samoin lakkasi yksi sen vihollisista, Italian kommunistinen puolue, joka oli aikoinaan Prikaatien mielestä sopeutunut kapitalistiseen maailmaan ja Italiaan Nato-maana.
Politiikasta artikkeleita useisiin Euroopan lehtiin kirjoitellut Monti ei aio vaieta kirjailijanakaan. Tulossa on 1950- ja 60 -luvuille painottuva kirja Italian uusfasismista. RO