Elämää Ostiassa ja Portuksessa

Hautakivessä voi lukea, että älä virtsaa tähän!

Tietokirjailija Pekka Tuomisto aloitti Porin Dante-seuran maaliskuun esitelmäsarjan kehottamalla pariinkin otteeseen kuulijoitaan tutustumaan Vapriikin näyttelyyn ”Ostia, portti Roomaan”. 10. toukokuuta jatkuva näyttely on luotettavaan tutkimukseen perustuva esittely Rooman vallan ajan tuontisatamasta.

FL Tuomisto on oikea mies sanomaan, sillä hän on monissa töissään perehtynyt Rooman imperiumin elämään, käskijöihin ja kansaan, nyt viimeksi Ostian ulkosatamaan, Portukseen.

Aiheesta on vuoden päästä maaliskuussa tulossa Otavalta hänen kirjoittamansa kirja ”Elämää antiikin Rooman satamakaupungissa”.

Ostian ja Portuksen merkityksestä ja niiden asukkaiden arjesta saatiin Porin kirjastossa 1. maaliskuuta tuhti annos esimakua. Vapriikin näyttelyssä on parissa tekstiplanssissa maininta Portuksesta, mutta yleisö Porissa sai huomattavasti enemmän.

Portuksesta ei voi kertoa kertomatta Ostia Anticasta, kantakaupungista. Se perustettiin Tiber-joen suuhun suojelemaan 30 kilometrin päässä sijaitsevaa Roomaa mereltä tulevilta hyökkääjiltä, alun perin merirosvoilta. Satamakaupunki oli roomalaisten tärkeä tukikohta puunilaissotien aikana, kun kolmannella vuosisadalla ennen Kristusta alkoi vihanpito kartagolaisten ja roomalaisten välillä. Kolmeksi sodaksi puhjenneita aggressioita kesti toistasataa vuotta.

Ostia kehittyi vähitellen kauppasatamaksi. Kun Roomassa oli 100-luvulla jo yli miljoona asukasta, Ostian väkiluku oli 50 000, heistä orjia lähes puolet.

Vähin erin liete madalsi Ostian satamaa. Suuret kauppalaivat eivät mahtuneet altaaseen, eivätkä voineet ankkuroida turvallisesti merelle. Keisari Claudiukselta kävi käsky, että vastaisten haaksirikkojen varalta tarvittiin Ostian pohjoispuolelle lisäsatama, Portus. Myöhemmin keisari Trajanus laajennutti satamaa mutterinmuotoisella altaalla laivojen kulun helpottamiseksi. Siitä puhkaistiin pääsy kanavaa pitkin Tiberiin, jolloin Tiberin ja kanavan väliin muotoutui Isola Sacra, pyhä saari. Sen rantapuolta kulki kahden sillan kautta tie Portuksesta Ostiaan.

Pian Portukseen, suomeksi ilmaisevimmin ”hamina”, nousivat satamarakennukset varastoineen, työtiloineen, talot lastaajille, purkajille, lauttureille, kantajille, kirjureille ja muille ammattikunnille. Hallinnollisesti se kuului Ostiaan. Tuomisto sanoi, että Portus on sijainniltaan ollut elintärkeä Italian tavaraliikenteelle, ja on edelleen. Nykyään niillä paikkeilla on Rooman suurin lentokenttä Fiumicino.

Ostiaa on ehditty kaivaa näkyviin kolme neljännestä, Portusta ei toistaiseksi nimeksikään.

Ostia Antican ja Portuksen välisen tien varsille kehittyi roomalaiseen tapaan nekropolis, niin kuin hautarivistöt reunustavat Via Appiaa Roomassa. Näitä kuolleiden kaupungin hautojen piirtokirjoituksia Tuomisto on Suomen Rooman-Instituutin johtajan Anne Helttulan työryhmän jäsenenä aikanaan tutkinut isohkon pätkän. Tuomiston tapauksessa tutkimus jatkuu.

Tekstien perusteella portuslaisten ajatuksista voidaan sanoa jotakin suoremmin kuin historioitsijoiden yksipuolisista kuvauksista. Tuomisto muistutti, että Liviuksen, Plutarkhoksen, Suetoniuksen, Tacituksen ja muiden maininnat antoivat Ostiasta yksipuolisen kuvan.

– He edustivat eliittiä ja kirjoittivat toisilleen. Heitä ei kiinnostanut, mitä tavallinen kansa ajatteli. Piirtokirjoitukset sitä vastoin ovat suoraa dokumenttia, aitoja pilkahduksia eletystä elämästä.

Tuomisto kertoi, että haudat kommunikoivat elävien kanssa; niiden julkisivu oli tielle päin, ja aikalaiset pääsivät siten edesmenneitten lähelle vähintään tervehtimään. Nyt mekin pääsemme. Olennaista hautateksteissä oli se, kuka haudat oli rakennuttanut. Tärkeätä oli viestittää, että se ja se elossa ollut rakennuttaja omisti muistomerkin mm. itselleen, puolisolle, perheelle, vapautetuille orjille ja heidän jälkeläisilleen.

Köyhimmän kansanosan leposijojen päällä oli vain karu kattaus kattotiilistä. Niistäkin johdettiin yhteys maan päälle rakennusputkien tai viiniruukkujen avulla. Niiden suusta valutettiin viiniä juomauhrina vainajille. Varakkaimpien monumentit olivat prameita, kuin pieniä taloja, joiden oven eteen rakennettiin leposohvia. Niillä leväten ruokailtiin ja muisteltiin vainajia. Kun 100-luvulla ruumishautaus yleistyi, sarkofageista tuli entistä suurempia ja komeampia.

Muistomerkeistä voi päätellä monia asioita. Ostiassa on esimerkiksi metrin korkuinen pyramidihauta. Tuomisto arveli, että vainaja oli silloisen Egypti-muodin vallassa samaan tapaan kuin Rooman obeliskien pystyttäjät. Ostialainen minipyramidin rakennuttaja on hyvinkin voinut kuulua egyptiläiseen uskonnolliseen lahkoon. Ostiaan ja Portukseen tultiin töihin monista Rooman ulkopuolisista maista, useista kulttuureista.

Teksteistä voi lukea vaikkapa sen, oliko vainaja poikamies. Nimi, elinikä ja avioliiton kesto mainitaan usein, kuolinsyy harvoin. Dramaattinen oli kuitenkin tapaus, jossa mies heitti 16-vuotiaan vaimonsa Tiberiin kuolemaan.

Vapaana syntynyt – qvir – mainitaan myös, jolloin tiedetään, että vainaja kuului yhteen 35 äänestysalueesta. Arvokkaimmissa monumenteissa kerrotaan tarkoin, kenelle siitä mikin osa kuului. Tuomiston esittelemässä kolmen hengen perustamassa hautarakennelmassa on selkeät tiedot siitä, kuinka monta sarkofagia ja tuhkauurnaa kullakin on ja missä ovat niiden paikat.

– Mitä pitempi nimi, sitä arvokkaampi henkilö.

Maanläheisiäkin tekstejä on: se kirottiin, joka virtsasi hautapaikan päälle. On myös piirtokirjoituksia, joissa todetaan, keille hauta ei missään nimessä ole omistettu.

– Ihmiset elivät niin kuin me nykyään tunteinemme ja ajatuksinemme.

Liikuttavana esimerkkinä Pekka Tuomisto kertoi aviomiehestä, joka oli merkkauttanut tunnin tarkkuudella avioliittonsa keston 14-vuotiaana kuolleen vaimonsa kanssa. Kaiut kahden tuhannen vuoden takaa vetoavat kummasti mielikuvitukseemme.

Lue artikkeli myös italiaksi: Non urinare sulla tomba!