”Keisarin lapset vallan välineinä” oli FM Sannan Joskan luennon aiheena seuramme Italialainen iltapäivä –tilaisuudessa Porin taidemuseossa 13.3.2016.
Otsikon keisari oli Antoninus Pius ja hänen dynastiansa toisella vuosisadalla jKr. Sanna Joska sanoi, että hänen kohdettaan huomattavasti enemmän on tutkittu eritoten Claudiusten sukua. Tutkimuksellisesti on kuitenkin antoisaa saada kulkea polkuja, joita ei aivan ”jokainen” ole tallannut. Ennen kaikkea Antoninus Pius jälkeläisineen on palkitseva kohde siksi, että lapsia siunaantui runsaasti, vaikka moni ajalle tyypillisesti kuoli varhain. Toisena plussana on pitkä rauhan aika. Silloin varoja oli kertynyt julkiseen toimintaan, jonka avulla vallanpitäjillä oli tilaisuus brändätä keisarin ja muun eliitin erinomaisuutta täysin palkein.
Sanna Joska esitteli ensin melko seikkaperäisesti ajan yhteiskunnan roomalaista valta- ja sosiaalista rakennetta, mutta myös lapsuuden luonnetta antiikissa. Lapsuuden ja perheen historian tutkimus on ollut 2000-luvulla jatkuvassa nousussa. Pitkälti se on johtunut Philippe Ariés’n lanseeraamasta virheellisestä tulkinnasta, että lapsuutta ei ennen uuden ajan alkua voi sanoa ilmiönä edes olleen. Valtavirran käsitykseksi levinneen ”tiedon” oikomisessa on ollut tekemistä. Kuten Sanna Joskan puheenvuorosta kävi ilmi, lapset on noteerattu jo antiikissa vahvasti, ja heillä on ollut tiivis, emotionaalinen suhde vanhempiin. Keisarillisessa propagandassa lapsilla oli tunteisiin vetoavaa ja tuloksellista välinearvoa.
Antoninus Pius oli Hadrianuksen adoptiopoika, joka taas adoptoi kaksi poikaa peräjälkeen, Lucius Veruksen ja Marcus Aureliuksen. Jälkimainitun ja hänen vaimonsa Faustinan katrasta tutkijan onkin ollut hyvä seurata, kun lapsia kertyi 14. Joska sanoi, että yläluokan lapsilla oli – tietenkin – erilaiset oltavat kuin hierarkian alapäässä tavallisen kansan tai orjien keskuudessa. Sen mukaisesti dokumenttejakin on nimenomaan eliitin jälkikasvusta.
Merkkejä lapsista löytyy keisarin ja hänen alamaistensa lyöttämistä kolikoista, historiankirjoituksista, joista kaikki eivät toki ole aikalaisteoksia, lapsille pystytyistä patsaista, joita ei tosin ole paljon, eikä kohteiden tunnistaminenkaan niistä ole helppoa. Piirtokirjoitukset ovat keskeistä aineistoa ja samalla Joskan tutkimusmateriaalia.
Lasten kautta välitettyjä viestejä oli useita. Kolikoissa heidät yhdistettiin asiaa korostavilla teksteillä hyveellisyyteen ja tietenkin myös hedelmällisyyteen, joka alleviivasi vallanpitäjien turvaamaa hyvinvointia ja sen rauhallista jatkuvuutta. Laajan imperiumin eri osissa hallinnoineet keisarin luottomiehet pitivät julkisissa tiloissa strategisesti esillä näitä vallan symboleita viestimässä paikallisyhteisöille paitsi keisarillista kaikkivaltiutta, myös omaansa.
”Lasten arvo vallan ilmentäjinä pysyy. Ruotsin kuningasperheen uusin jäsen, pikku-Oskar oli mediassa heti kuvissa Ruotsin mahdollisena tulevana hallitsijana”, totesi Sanna Joska.
Pari lukuvinkkiä antiikin lapsuudesta kiinnostuneille:
Beryl Rawson, ”Children and Childhood in Roman Italy” ja ennen kaikkea Sanna Joskan suosittelema Sami Katajala-Peltomaa – Ville Vuolanto, ”Lapsuuden arki antiikissa ja keskiajalla”, Gaudeamus 2013.